Huihai

On nimittäin keskustelutilaisuus takana. Kuten epäilinkin ovulointi oli tapahtunut viime viikolla, joten seuraavien menkkojen alkamiseen tarvitaan todellista ajoitustaitoa ja toivoa, ettei pääsiäisloma pilaa kaikkea. Sain läjän papereita, useita reseptejä, verikokeiden tulokset (jotka olivat siis ok - kaikki) ja pään täyteen informaatiota esim. miten IVF tapahtuu ja mitä haittoja saattaa olla. Haitoista käytiin läpi kaikki mahdollinen ja mahdoton kuten syövät ja tulehtumiset sekä tuulimunat, kohdun ulkopuoliset raskaudet, kehityshäiriöt, monisikiöraskaudet, ennen aikaisuudet… koko setti. Hetken oli pääpyörällä, mutta nyt taas täyttä höyryä eteenpäin.

Tällä hetkellä on niin monta rautaa tulessa (kämpän materiaalivalinnat [lopulliset], työnhaku [iik], ravintoremppaa&liikkumista [uuden vuoden lupauksen]…), että pitäisi varmaan hetkeksi pysähtyä ja vähän edes katsoa mistä tuo hoito-ohjelma koostuu.

KP28 – todellisessa elämässä KP1 pitäisi olla huomenna…

Muutoksen tuulet

Sellainen viikko sitten. Enpä olisi maanantaina uskonut kun töihin lähdin, ettei sellaista päivää toista enää tule. Kaikki on ihan päälaellaan kun viikate on viuhunut ja oikein kunnolla. Me ollaan lomautuksen edeltäviä aikoja eletty jo useamman kuukautta ja viime viikolla ihmisiä alkoi tipahdella kyydistä. Se vielä menetteli kun kyseessä ei ollut ”kuin” päivittäin jonkin verran yhteistyössä olevia henkilöitä, mutta nyt alkuviikolla räjähti potti ja ihan puskasta saapui ilmoitus kolmen lähimmän työkaverin lomautuksesta – yksi sentään vielä jäi. Vähän orvoltahan tämä on tuntunut kun kämppis on poissa ja seinä naapurit myös, mutta minkäs teet…

Ja hyviä uutisia: IVF-palaveria aikaistettiin roimasti, joten siihen onkin sitten aikaa enää noin 70 tuntia! Hieman hirvittää. Onneksi on kaiken muunkin ajateltavaa niin paljon ettei keskittymiskyky riitä juuri minkään ajatteluun ;)

Paasausta

Elämän oppitunti osa X:

Mä ajattelin joskus kun lueskelin lapsettomien kirjoituksia lähiympäristön välinpitämättömyydestä ja jonkinlaisesta vähättelystä. Mä kiitin, että onneksi mä en ole tuollaista kohdannut ja ne ihmiset jotka tietää taikka suuntaa antavasti luulevat tietävänsä käyttäytyvät hyvin ja ovat hengessä mukana. Ehkäpä sitä itsekin vähätteli hoitoja ja kokemuksien määrää, joten konflikteja ei päässyt syntymään. No nyt kun sattuneesta syystä tunteet on kuukausittain hieman pinnassa, epätoivo hetkittäin valtaa mielen ja ympäristöä tarkkailee ehkä liiankin aktiivisesti, alkaa nähdä merkkejä pienimuotoisesta vähättelystä.

”Kyllä sitä muillakin lapsen saanti kestää.”

ja

”Lapsia ei tehdä, niitä saadaan.”

Onko nuo tarkoitettu lohdutukseksi? Mä olen ihan täysin tietoinen, että maailmassa on ihmisiä joilla on ”todellisia” ongelmia lasten saannissa ja että tässä ollaan ihan esikoulu-tasolla sen suhteen, mutta on päiviä jolloin mua ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ei kiinnosta, että jollain on asiat huonommin kuin mulla. On päiviä kun kiinnostus ulottuu vain itseen ja omaan napaan – hällä väliä muista. Joskus mä jopa unohdan, että Siippani käy läpi näitä ihan samoja hoitoja, vaikka fyysisesti kohde olenkin minä. Siksi tuntuu vielä pahemmalta, kun kuulee jonkun sanoneen sille, että kyllä se muillekin on vaikeaa… Varsinkin jos se joku on itse kahden lapsen huoltaja.

Tämä on herkkä asia, yritetään sitä huumorilla lieventää, mutta pohjalla on kuitenkin epätieto ja väsymys. Jokainen pari kokee sen niin tavallaan ja toisille muutaman hoidon läpikäyminen on jo vaikeampaa kuin toisille. Tunnen pariskunnan, joka onnistui insseillä saamaan lapsen viidennellä kerralla. Vielä viime vuonna se tuntui paljolta ja he itsekin kertoivat kuinka vaikeaa ja raastavaa elämä tuolloin oli. Varmaan kävivät myös ammattiauttajan puheillakin. Mä luen netistä kaikkia asiaa käsitteleviä blogeja joita vain suinkin löydän ja jokaiselle siellä asia on vakava omalla tavallaan. Ei mulle tulisi mieleenkään mennä niille sanomaan, että kyllä jollain vaan asiat on pahemmin kuin sulla, että koitappa ryhdistäytyä ja ajatella välillä jotain muutakin. Mun sympatiat ovat lapsettomuudesta enemmän tai vähemmän kärsivän puolella ja toivon jokaisen muun projektiin yhtä paljon onnea kuin omaanikin. Senkään vuoksi muiden ei tarvitse mulle kertoa miten asiat voisivat olla huonommin ;)

Opittua: Älä aliarvioi muiden ihmisten kokemuksia. Ne saattavat vaikuttaa vähäpätöisiltä, mutta ovat juuri niin vaikeita kuin kukin sen kohdallaan kokee.

KP19: Ovulaatiosta ei merkkiäkään - herkistä tunteista kyllä (esim. eilen tuli itkettyä Karhuveljeni Koda -leffa alusta loppuun) ;)

Hyviä ja huonoja uutisia

Että sellainen Ystävänpäivä sitten, kerrassaan synkeä.

Huono uutinen selvisi gynellä. Lempparigynelle on vaikea saada pikaisia aikoja joten olin nyt kolmatta kertaa tällä miekkosella, joka on mukava ja asian tunteva ja jolla on jo hyvä perustieto siitä mitä tässä hommaillaan. Pikainen vilkaisu kohdusta näytti, että kaikki oli juuri niin kuin pitikin: limakalvo kierron mukainen, ei normaalia enempää vettä jne. Munasarjoissa puolestaan parveili 8 millisten follikkeleiden armeija johtajanaan 12 millinen kääpiö. Siis aivan avuttoman pieniä. Soittelin klinikalle ja lääkärin pohdittua asiaa tultiin siihen tulokseen, että tämä kierto jätetään väliin ja jos ensi kiertoon vielä ajattelee inseminaatiota niin se hoidetaan Clomeja tiukemmalla lääkityksellä ja Menopurilla. Mä ilmoitin, että nämä inssit on nyt nähty ja voidaan siirtyä "suoraan" IVF-hoitoihin.

Hyvät uutiset sitten? Sellaiseksi voinee luokitella tiedon, ettei hoitajan mukaan näillä näkymin verikokeissa ollut mitään vikaa, vaan kaikki vaikutti hyvältä. Tässä on vähän sama ongelma kuin selkätutkimustenkin kanssa oli – ristiriita siitä, onko se ettei vikaa löydy hyvä vaiko huono asia. Toisaalta jos tuloksissa olisi näkynyt vaikka kilpirauhasten häiriötä, olisi sitä voitu jotenkin hoitaa. Taikka jos olisikin jokin sellainen vika, jota ei voida hoitaa, voisi nämä haaveilut lopettaa tähän ja siirtyä eteenpäin. Päästiin/jouduttiin siis tällä hetkellä kategoriaan ”Selittämätön lapsettomuus”, mutta lääkärien mukaan ”moni asiaa ratkeaa IVF:ssä”.

IVF-mörön suunnittelu tilaisuus siis parin viikon päästä. Taas jotain uutta odoteltavaa.

Koita tässä sitten elää

kun menee hermot noiden munasarjojen epäkypsään käytökseen. Siis tikussa ei vieläkään mitään.

Kuluneen vuoden aikana mulla on yksi kierto venähtänyt normaalista 27/28 päivästä 36 pituuteen ja tuolloin ovulointi oli hukassa. Sille selitys oli munasarjojen stressaantuminen kesälomamatkasta, jolloin lienivät jääneen kesälomille ja jäi tuo varsinainen työ hoitamatta. En tiedä minkä ne nyt syyksi ovat keksineet, mutta jälleen näyttää hitaanlaiselta tuo oman hormonin eritys. Ehkä munikset ovat tottuneet, että kun muinakin kuukausina pilleri/piikki hormonit hoitaa homman niin ei niiden tarvitse enää ollenkaan vaivautua. Toisaalta joulukuun välikierrossa, vaikkei inssiä tehtykään eikä hormoneja syöty, tikutuksen tuloksena oli plussa KP13 ja 14 päivinä. Huokaus.

Iltapäivällä menen ultraan, sittenpä se selviää, että mikäs neitejä tällä kertaa risoo.

Hajanaisia ajatuksia

Munasarjat ovat laiskotelleet taas tämän kuukauden ja tikussa ei näy irtoamisen suuntaa näyttävää merkkiäkään. Siispä odotellaan…

Tuleeko muuten koskaan mietittyä mitä kaikkea työpaikan vessassa voi tapahtua? Jos sinne kukaan keksisi asentaa kameraa (ja mä voin vaan kuvitella, että meillä pojat saattaisivat jonkin webbikameran sinne helpostikin ujuttaa) niin mä ainakin tarjoan kuukausittaista hupia piikittelemällä siellä itseäni ja pissimällä kuppiin. Meidän vessassa ei edes toimi lukko, että riemulla sitä päivää odotellen kun joku törmää muhun siellä piikki vatsassa törröttäen. Tulipa vain mieleen...

Tänä keväänä tuntuu kuin lähipiirissä olisi raskautuneita ja tuoreita vauvoja enemmän kuin ikinä. Tai sitten siihen tulee vain kiinnitettyä taas paljon enemmin huomiota kuin ennen. Näillä näkymin näyttää vahvasti siltä, että kesän kääntyessä loppua kohden musta tulee todellakin täti-ihminen. Mä en vielä ole osannut käsitellä asiaa – ihan kuin siinä jotain käsittelemistä nyt siis olisi. Tämän vuoden ensimmäinen lähipiiri vauva syntyi muutamia päiviä sitten. Tuo pariskunta oli viettämässä viimeisiä parisuhdeiltoja meillä (ainakaan vähään aikaan) pari viikkoa sitten. Muisteltiin silloin kuinka hieman alle vuosi sitten keskusteltiin lapsi-asioista yhdessä. Meillä oli klinikalla asiat käynnistynyt ja heilläkin oli mietitty, että lapsi olisi mahdollisesti tervetullut jossain vaiheessa. Nyt sitten laskeskeltiin, että se oli hyvinkin juuri noina hetkinä tapahtunut tuo hedelmöityminen. Siis lähestulkoon sormia napsauttaen. Frankfurtilainen (jonka luona siis alkuvuodesta piti käydä) puolestaan kertoili, kun hänelle selitystä matkan peruuntumisesta annettiin, että toisille se haikara yrittää nyyttiä kiikuttaa väen väkisinkin. Hänelle oli abortti tehty jo kaksi kertaa. Siis oikeesti! Ei kyllä näytä kysyntä eikä tarjonta tässä kohtaa kohtaavan ollenkaan.

Nooh, kaipa se on jokin tasapainottava asia, että maailmassa aina tulee olemaan niitä ihmisiä, jotka lasta ei halua ja sellaisen saa ja niitä jotka lapsen haluaa ja eivät saa.

Tikusta asiaa

KP(tai CD)12. Vanhalla kaavalla viimeistään eilen olisi ollut ensimmäinen ultraus vaan nyt mennään ilman ultria ja extra-hormoneja – tikutellen vaan. Tähän mennessä tikku ei ole näyttänyt mitään, mutta luulisi sen huomenna taikka viimeistään torstaina näyttävän. Jännityksellä voikin vaan odotella, että miten omat hormonit purevat ja onko siellä yhtään mitään kehittynyt.

Mä olen alkanut epäillä noiden klinikoiden asiantuntemusta näiden hoitojen suhteen ;) Siis kun mua edellisessä klinikassa ärsytti se toiminta, joka välillä näytti hutiloinnilta ja välillä ammattitaidottomuudelta, ettei siellä ollut mitään yhteneväistä kantaa näihin hoitoihin vaan tuntui että kaikki talsivat tavallaan ja sooloilivat omin käsityksin. Sen mä vielä ymmärrän, että klinikat tekee näitä erillä tavoilla (lempigynekin on jo monta kertaa kyllä sanonut ettei näihin hoitoihin ole yhtä oikeaa tapaa vaan monia erilaisia variaatioita), mutta nyt täällä uudessa paikassa kaikki tuntuvat olevan eri mieltä jo pelkästään oviksen tikuttelun ajankohdassa, että mä en uskalla edes aatella mitä tuleman pitää ;) Viime viikolla siis lääkäri sanoi, että pitää tikutella kello 11-13 välillä (edellisellä klinikalla tämä tapahtui aamuvirtsasta…) ja sitten ilmoitella niin saadaan aika seuraavalle päivälle. Verikokeen ottanut hoitaja puolestaan sanoi, että tuo on ihan liian myöhään: tikutus pitää tehdä ihan viimeistään kello 10. Nyt vielä eilisessä soitossa klinikalle kolmas henkilö kertoi, että se pitää tehdä mahdollisimman aikaisin aamulla, mutta ei siis aamuvirtsasta (pitää vaikka laittaa herätys muutama tunti ennen varsinaista herätystä, että saa hoidettua ensimmäisen vessa käynnin pois alta), jotta klinikka ajan saisi vielä samalle päivälle kun seuraavana päivänä se voi olla jo myöhäistä. Haloo! Mä haluan kuulla vain yhden ja ainoan version, jota kuuliaisesti sitten noudattaisin, ilman miettimistä, että meneekö tämä nyt oikein :)

Viikonloppuun

Tuleva viikonloppu (joka muuten alkaa mulla jo viiden tunnin kuluttua) onkin pyhitetty kakkosprojektille. Kakkosprojekti on edennyt ihan odotusten ja suunnitelmien mukaan (mitä sitten taas ei voi sanoa ykkösprojektista) ja niinpä viikonlopulla on aika käydä valitsemassa asuntoon sisustukset. Ajatuksena on ihanaa päästä valistelemaan maalit, tapetit ja parketit, koko hela hoito… Mutta jos nyt totta puhutaan se on aika ahdistavaa. Pitäisi tehdä päätöksiä, eikä edes kunnolla pysty visioimaan millaisiin tiloihin. Maalit nyt on helpot, nehän pystyy aina maalaamaan uudestaan, mutta entäs sitten kaapit ja kaakelit ja sen semmoiset! Voihan nekin vaihtaa, muttei ihan heti viitsisi. Ehkäpä se siitä, silmät kiinni ja sormi pystyyn – niin niitä valintoja syntyy :) Jälkikasvulle huonompi homma, ettei ole vielä suostunut näyttäytymään. Suunnitellusta lastenhuoneesta tulee väritykseltään tylsän toimistohuoneen oloinen. Ajateltiin sen olevan pienempi riesa kuin se, ettei lasta loppujen lopuksi tulisikaan ja huone olisi lattiasta kattoon vuorattu muumitapeteilla.

Ensi viikolla selviää, miten munarakkulat kehittyvät ilman hormonia, sekä selviää verikokeiden tulokset. Jännittävää!

Askeleen päässä…

… IVF:stä.

Viikonloppu meni kaiken kaikkiaan sekavasti. Olin kipeä flunssasta sekä menkoista ja mieli risteili taas ”mitään lasta ikinä tule enkä edes halua” -ajatuksilla, eikä auttanut että muusta syystä (taikka juuri tästä) parisuhdekin oli yhtä rasittavaa tarpomista ojasta allikkoon ja välillä suossa… No näitähän tulee ja menee.

Nyt on mieli jo korkealla lennolla sitten taas. Vanhalle klinikalle on ilmoiteltu tämänkin inssin tuloksettomuudesta ja myös siitä, että pistetään taukoa heillä käyntiin. Lisäksi on tullut myös suoritettua ensi visiitti uudella klinikalla! Odotukset eivät olleet tuon suhteen kauhean korkealla, joten ei ollut ehkä ihmekään, että ne täyttyivät ja ylittyivät monin kerroin. Lääkäri oli asiantunteva ja sympaattinen ja turhat lässytykset jätettiin aiheellisesti väliin – tässä kuitenkin on jo aika tutusta asiasta kyse. Kun vanhalla klinikalla ei IVF:ään otettu oikein kantaa puoleen eikä toiseen, vaikka sitä kuinka ruinasi, niin täällä uudessa se oli ihan selvä vaihtoehto. Tämä uusi lääkäri sanoi heti, että edellytykset IVF:ään lähtöön on ylitetty nyt jo roimasti kun yleensä 3-4 inssin jälkeen voi todeta, että jotain vikaa jossakin on ja rankemmat keinot olisi aihetta ottaa käyttöön. Tuo saattaa jonkun korvaan kuulostaa lohduttomalta tuomiolta, mutta mä otin asian vastaan helpottuneena – vihdoin joku uskoo, ettei se lapsi sieltä aio tulla ellei sitä vähän enemmän kuin väkisin koita alulle laittaa. Yritän pitää taka-alalla vitutuksen siittä, että on rahaa syytänyt inssistä toiseen hukkaan tuolla vanhalla klinikalla, mutta jossain kai se elämänkoulu on käytävä ja ihmisten osaltahan tuo oli ihan hyvä paikka sellaiseen. Hämmästyttävää kuitenkin miten erilailla klinikat asioihin suhtautuu ja miten erillä tavoin siellä hommiin ryhdytään: uudella klinikalla otettiin heti verinäytteet (maksa, kilpirauhaset, taudit, yms.) kun vanhalla noista ei ollut edes puhettakaan…

Kierron olleessa vielä tässä vaiheessa otetaan ehkä yksi inssi (omasta halusta - jos vaikka kuitenkin se innostuisi tästä uudesta lähestymistyylistä ;) ja samalla taikka myöhemmällä kerralla IVF-suunnittelu, jonka jälkeen mahdollisesti ensi kuussa hihat heilumaan. Mä olen pitänyt IVF:ää isona pahana mörkönä aina tähän kiertoon asti. Koko koeputki-homma on kaikunut jotenkin huonoa vibaa ja etenkin SE hoito on saanut ajattelemaan, että siihen jos lähdetään niin on OIKEASTI jotain vialla. Ihan kuin muuten ei olisi, tässä vain luomuillen insseillään, hah. Faktaahan on, ettei tässä nyt olla yhtään sen sairaampia kuin viime vuonna samoihin aikoihin. Suurin syy tuon pelotukseen on kuitenkin ollut ehdottomasti ajatus siittä, että mitä jos se ei tälläkään onnistu? Sitten ei kyllä jaksa enää mitään. Se on se ehdoton loppu muka - piste tarinalle. No mutta nyt on loppu tältä erää kuitenkin tuo pelotus. Kävin miten kävi, katsotaan nyt tämäkin polku :)

Hellmikuu?

Tämä on taas näitä päiviä… Bussista ei näy enää perävaloakaan horisontissa määränpäänään (mahdollisesti) jotain mukavaa ja mä puolestani istun töissä koneeni ääressä pää täynnä räkää, aivastellen ja voiden huonosti sekä kirjoitellen blogia. Just! Mun matkani peruuntui ihan siitä syystä ettei tässä olotilassa voi minnekään lähteä, mutta töihin tarvi tietenkin silti tulla muutamaksi tunniksi kärvistelemään. Ja mikä parasta: menkat ne siellä hiljalleen starttailee - se ilo ja riemu tästä vielä puuttuikin.

Pakkohan se on joskus vielä iloksi muuttua.