CD 27/12 DPO

… eli kuukautisia odotellessa. Mä olen pähkäillyt millä tabuilla itseni pidän toimintakunnossa kierron ensimmäiset päivät kun tähän asti vain burana on purrut ja kun se asiantunteva vyöryterapeutti ilmoitti melko kärkkäästi, että ”Se buranan syönti muuten loppu sitte tähän!”. No onhan se uskottava juu. Oon mä koittanut kierron alkuja clotameilla, paracetamolilla ja ties vaikka millä ja ne ovat yleensä päätyneet, jos nyt ei ihan aina sairaslomaan, niin toimintakyvyttömyyteen, oksenteluun ja hetkelliseen sokeuteen (tämä on se kaikkein ”mielenkiintoisin” vaihe). Että ei hirveästi kannusta ;) Lähden huomenna keikka-matkalle, josta paluu kotiin yöllä, jotta voi taas perjantai aamulla lähteä firmapäivälle jonnekin päin Suomea. Sikäli siis ei huvittaisi olla kaameassa kunnossa kun ottaa huomioon tuon reilun kolmen tunnin bussimatkan, päivän aktiviteetit, illan kipottelut ja taas uusi kolmen tunnin matka kotia kohti joskus aamuyön tienoilla. Ja lauantaina kaverin polttarit, rankka viikko ;)

Uusi luku alkaa

Projektissa on siis uusi sivu käännetty.

Aika on mennyt niin nopeasti, että todellakin ensi viikolla olisi jo ensimmäinen palaveri ajankohta uudella klinikalla. En ole edes ehtinyt ajatella asiaa kuin nyt vasta. Tarvitaan muutamia lappuja nykyiseltä klinikalta ja tuli siinä itkut tirautettua kun sinne piti ilmoittaa ja puhelimen toisessa päässä oli tuo mahtava hoitaja, joka on niin elänyt tässä mukana ja ollut aina mukava, ja hän kyseli, että mihinkä nyt moisia tarviitte. Ei kehdannut siinä kohdin valehdellakaan vaan sanottiin suoraan, minne ollaan matkalla ja leikkisästi hoitsu meitä torui. Vannotti kuitenkin, että oltaisiin yhteyksissä ja mielelläänhän ollaankin. Eikä ole mitenkään pois suljettua, ettei sinne vielä palattaisi. Tietenkin toiveena olisi, että se sieltä pian tärppäisi, mutta mistä sitä koskaan tietää…

Nyt on olo vähän kuin loikkarilla. Vaan asiakkaitahan tässä vaan ollaan. Ja kuitenkin, vaikka hyvää palvelua onkin saatu, niin tuolla seuraavassa klinikassa inssi on yli puolet halvempi kuin nykyisessä. Siis oikeesti, ”säästöä” n. 600 euroa per kerta! Ihan älytöntä!

"No sen vaan sit tuntee…"

No mulla ei kyllä ole mitään tunnetta ollut. Maaginen kuudes kerta ei liennytkään niin maaginen, mutta odotetaan nyt varmistusta vielä viikko.

Sen sijaan, että olisin murehtinut näitä haikara-asioita olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja saanut jotain toimeksi! Kaksi vuotta nollatoleranssia kaikesta vapaaehtoisesta liikunnasta ja tämän viikon aikana olen harrastellut sitä jo enemmänkin: viiden päivän aikana neljä kertaa! Ihan ihmeellistä, eikä ole tuntunut juuri edes pahalta. No niin no toisena päivänä kroppa yritti irtisanoutua sopimuksesta ja liikunta aiheutti pahoinvointia, mutta muuten ookoo. Muutama vuosi sitten olisin nauranut hysteerisesti jos kukaan (varsinkaan lääkäri kuten nyt) olisi ehdottanut tällaisia lällylajeja kuten pilates ja vesijuoksu. Kyllä liikunnassa pitää olla vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja niitähän mulla kyllä sitten riittikin, että osittain saa ihan itseään kiittää mihin kuntoon on kehonsa saanut. No joo, menneet on menneitä eikä paljon enää naurata. Pilates on ollut jees, enhän mä siellä tietenkään mitään vielä osaa enkä tule pitkään aikaan osaamaankaan. Vesijuoksu on myös mukavaa. En kyllä millään olisi uskonut. Ja en kyllä koskaan tule sitä parille kaverille tunnustamaankaan ;) Niin ne ajat muuttuu ja vanhuus iskee.

Työrintamalla on hiljaista. On ihan ihmeellistä totutella tekemään 7,5 tunnin työpäivää kun viimeiset neljä vuotta on vipeltänyt kuin elohiiri ympäriinsä. Muutama sata tuntia ylitöitä per vuosi ja lomiakin sai pitää pätkissä – ja yleensä silloinkin soitettiin takaisin töihin. Vuodet ovat olleet ihan hulluja ja kaikkemme ollaan firmalle annettu ja mitä nyt sitten – lomautusuhat! Mulle se on aivan se ja sama. Olen joka tapauksessa ollut siellä jo kolme vuotta liikaa ja enää olisi reilu puoli vuotta lusittavana, joten samalla vaivalla voisin ottaa vähän lomaa vaikka jo nyt ;)

Ja, että olisi vielä vähän enemmän mietittävää parin viikon päästä pitäisi valita tulevaan kotiin maalit, värit, tapetit… koko hela hoito. Mulla ei ole aavistustakaan. Mä en ole edes miettinyt koko asiaa ja nyt oisi syytä alkaa. Miten sitä sitten tietää mikä olisi kiva ja mikä sinne sopisi? Mistä sitä tietää valita jotain sellaista joka ei paikan päällä näytäkään kivalta ja jotain sellaista mihin ei ihan heti kypsyisi? Joo, tokihan ne aina saa uusittua ja vaihdettua, mutta kun ei uuteen asuntoa millään viitsisi heti rempata. Kaikki järjestynee, näin täytyy toivoa.

Sitten viikonlopun viettoon!

Täti...

[…ei se hämmentävä punainen, jonka joissain blogeissa silloin tällöin kohtaa.]

Oltiin viikonloppuna 600 kilometrin kiertoajelulla Suomen valtateillä kyydissä mukana myös veljeni tyttöystävä. Alkumatkasta tuli tunnustuksia, että pahoinvoinnin vuoksi matka saattaa keskeytyä – sitä ollaan raskaana nimittäin. No jopas! Mä kun olin saanut sen käsityksen etteivät he ikinä aio lapsia hankkia. Näin mulle oli kerrottu ja näin mä olin myös eteenpäin kertonut. Jo tämänkin vuoksi asia tuli hieman puskista. Meillä on veljen kanssa pientä ikäeroa kun hän huitelee 4-kympin rajamailla ja tämän kälyn kanssa me mennäänkin lähes samoilla lukemilla. No, puskista tuli myös tieto, että viime vuonna pari raskautta oli päättynyt onnettomasti ja tässä oli nyt jännittävät paikat miten tämän kanssa käy. Mä kun en ikinä uskonut, en siis koskaan, tädiksi tulevani. Olen onnellinen. Ja toivon tietenkin, että kaikki menee hyvin ja parhain päin.

Toisaalta mä en pysty kieltämään, ettei mulla olisi myös omituista tunnetta. Pientä epätoivoa…

Sitä itteensä nimittäin

Perjantai, onneksi. Olin jo toisena päivänä tällä viikolla töissä! Pieni breikki kannattaa aina.

Lueskelin Projekti –blogin mietteitä pause-tilasta ja olinkin ajatellut omalta kohdaltani, että tämä blogi mahtaa vaikuttaa siltä, että elämä pyörii ainoastaan lapsettomuuden ympärillä. Hyvin pitkälle se sitä tekeekin, mutta toki muuta elämää päiviin mahtuu kuin 24h lapsettomuutta. Päivässä voi jopa olla jokin hetki, jolloin ei edes ajattele lapsettomuutta! ;) No myönnettäköön, että asiaan ja ajatuksiin voi tietty vaikuttaa seuraavat seikat eli muodostuneet rutiinit:

- viime vuodesta asti, jokainen aamu on alkanut herätyskellon soitolla tiettyyn kellon aikaan, jonka jälkeen nappaa lämpömittarin suuhun ja herää seuraavan kerran sen hälytykseen

- pitää muistaa syödä aamu- ja iltavitamiinit – tarkassa järjestyksessä
- noin 13 päivää/kk odottaa, että vihdoin taas alkaisi kuukautiset

- noin 15 päivää/kk kauhulla odottaa ettei kuukautiset vain alkaisi

- noin 7 päivää/kk odottaa kuukautisten loppumista

- 5-7 päivänä/kk syö hormoneja

- 5 aamuna/kk pissii kuppiin/tikkuun ja odottaa ovulointia

- odottaa ultraääntä

- odottaa inssiä

- odottaa raskautta

- odottaa, odottaa ja odottaa

ja siltikään tämä ei edes vielä ole odotus-blogi!

Mä en ole kyllä yhtään varma, että se elämäni muu osuus olisi lapsettomuutta kiinnostavampaa, joten en enää tunne huonoa omaatuntoa kirjoittaessani lapsettumuusblogissa lapsettomuusasiaa. Siispä:

Munasoluasiaa ja angstia:

Näin vain kävi, ettei Puregon juurikaan tepsinyt. Että se niiden ylivertaisuudesta ja oireettomuudesta ;) Itse asiassa ensimmäisessä ultrassa oli viitteitä, että se on jopa vaikuttanut päinvastoin ja KP11 johtofollikkeli oli vain 14mm. Siis 14mm! (Edellä olevasta blogimerkinnästä tuo kaunis, iso ja pyöreä möllykkä voisi jopa vaikuttaa suuremmalta, esim. peukalon kokoiselta.) Clomikuurilla tuossa vaiheessa kiertoa se on yleensä ollut lähes 20mm ja seuraavana päivänä inssi vaan ei nyt – pistelin vielä pari extra päivää ja KP14 rakkula oli 17-18mm. Vttu! Luomunahan munasolun pitäisi kasvaa suunnilleen pari milliä päivässä, elikkä johdossa oli todella vastahakoinen munis, joka ei pahemmin hormoneista piitannut eikä siitä miten sen pitäisi kehittyä. Inssi tehtiin kuitenkin, pienuudesta huolimatta. Jos se vaikka olisi sitten sitäkin pippurisempi yksilö?

Inssiasiaa:

Oman lääkärin kiireistä johtuen operointilääkärinä toimi kakkos-inssistä tuttu lapsettomuuslekuri. Moni asia lekurin lisäksi oli viime vuodesta erillä tavalla mm. huone oli eri (iik, hirveää – no ei kai ;) ja mukana oli myös sairaanhoitaja (ihan tuttu tosin tuokin). Nuo tilaisuudet ovat kyllä niin koomisia – mä en siis ole vielä käynyt siellä liian montaa kertaa etteikö huvittaisi aina tuo sama asia: maata "salakolo" levällään spottivalojen loisteessa jutellen niitä näitä. Siinä on kuulkaas suuren urheilujuhlan tunnelmaa kun sekä lääkäri, että sairaanhoitaja tuijottavat silmäkovana monitoria (katetria käytettäessä) ja nousevat yhtä aikaa seisomaan henkeä pidätelle ja samalla yhä monitoria tuijottaen. Siinä odottaa hetkenä minä hyvänsä MAALI! -huutoa ;) Tällä erikoislaatuisella kerralla myös ultrattiin sekä sisältä, että ulkoa. Sehän olikin vekkulin näköistä kun saatiin kerrankin myös itse (ehkä kuudennella kerralla saa bonusta ja varmistusta, että siellä todellakin oikeasti jotain laitetaan sisään ;) todistaa tapahtumaa kun katetrin kautta kohtuun putkahtaa siittiöitä ja kuinka valkoinen vana lähtee matkalle juurikin oikeaan munatorveen. Hianoo! Sanoinkin niille, että ei kun lykkyä matkaan! Toivottavasti saavat jotain myös aikaiseksi. Lääkäri ja hoitsu olivat suunnattoman ylpeitä. Lääkäri kertoi kuinka mittatilaus työnä homma tuli tehtyä ja kuinka hän levittimillä vähän käänsi kohtua ja pääsi katetrillaan perille. Mä kyllä tunsin kaiken sen. Levittimet jo itsessään ovat vastenmielisen tuntuiset ja kun niitä vähän vielä kääntää… Hyi! Mutta kaikki ne unohtaa jo hetken kuluttua, on se kummallinen tämä ihmisen mieli.

Sitten vaan odotellaan odottelua. Vatsa on seitsemän Puregonin ja yhden Pregnylin jäljiltä arka neulatyyny, joka on turvoksissa, punoittava ja syyhyävä. Kramppaa ja kuvottaa eli Pregnyl on tehoamassa näin 2 vrk jälkeenpäin ja munasolu on melko selkeästi repimässä itseään irti. Jippii!

[Ultra]ääntä kohti

Musta on hellyyttävää nähdä vauvablogeissa onnellisten raskautuneiden ultraääni kuvia sikiöistä. Ne hehkuttavat kirjoituksissaan kuinka kauniita ja isänsä (joskus äitinsäkin) näköisiä nämä muutaman sentin merihevosilta näyttävät "masuasukit" ovat. Kahdeksan senttisenä siellä jo laskeskellaan sormia ja varpaita ja tutkitaan haarojenvälistä vinkkejä sukupuolesta - tuolloinkin näkymä on ennemmin Alien leffasta kuin iloisesta perhetapahtumasta. Myös minä haluaisin tulevaisuudessa blogissani syyllistyä yltiöpäiseen sikiö-hössötykseen ja imelään lirkutukseen sikiön kauneudesta, mutta siihen "masuasukki"-hommaan mä en kyllä ryhdy, mulla on antipatiat siihen sanaan.

No mutta siis, koska tällä hetkellä mulla ei ole mahdollisuutta edellä mainittuun ja laatikkoni täyttyvät ultaraäänikuvista, joissa päätähtenä on tyhjä kohtu ajattelin näin maanantain kunniaksi julkaista kuvakavalkaadin tämän hetkisestä kohdustani (1 kuva) sekä munasarjoistani (2 oikeaa + 2 vasenta kuvaa). Että täytettä kuviin odotellessa:

Kyllä on muuten kantajansa näköinen kohtu!

;)

Oikeaa ja vaihtoehtoista hoitoa

Täytyy kyllä sanoa, että mä olen erittäin tyytyväinen näin Puregon-kuurini loppupuolella. Ei nimittäin ole vielä tässä vaiheessa ollut minkäänlaisia haittavaikutuksia. Sitä jopa pelkää, ettei lääke ole vaikuttanut taikka päässyt kohteeseensa kun on ollut niin normaali olo. No, sehän nähdään ensi viikolla sitten onko lääkkeellä ollut minkäänlaista stimuloivaa vaikutusta. Edes se, että on viimeiset viisi iltaa piikitellyt ei saa mun kantaani muuttumaan siittä, etteikö Puregon vaikuttaisi huomattavasti mukavemmalta lääkkeeltä kuin viime kiertoina napsitut Clomifenit. Toisaalta jos Clomien 60 euron kuurista sai syödäkseen 4 kiertoa niin tämä 175 euron (ei tullut Kelan korvauksia kun lekuri oli rastitellut ruudun muu kuin sairaus – nooh, oikeinhan se sikäli on ettei mitään todettua sairauden aiheuttajaa ole [löytynyt], lapsettomuus kun ei itsessään ole sairaus) Puregon riittää vain tähän yhteen kiertoon.

Ja mitä sitä ei sitten tekisi edesauttaakseen raskauden alkua? Mä koen menneeni jo ihan äärimmäisyyksiin sillä kävin jopa vyöhyketerapiassa. Todellakin! Mä jätän mainitsematta mielipiteeni vaihtoehtoisista hoitomuodoista kun en niihin pahemmin ole perehtynyt. Touhusta oli rentoutuminen kaukana ja vielä pari päivää jälkeenpäinkin sain inhoreaktioita. Puistatti pelkkä ajatus jalanpohjien ja korvien hinkkaamisesta. Hyi yök! Jokatapauksessa ajattelin ammentaa tuosta käynnistä kaiken positiivisen ja luottaa siihen, että kyllä vain vyöhyketerapia se vasta onkin lapsettomuushoitojen parannukseen oikea asia ja nyt jos koska tärppää. Ja mä aion myös sysätä pois mielestä kaiken negatiivisen kerronnan, jota hoitavalta vyöhyketerapeutilta sain kuulla.

Niihin kuuluvat esim.

- lantio on niin tukossa, ettei raskaus luultavasti sen vuoksi onnistu
- selkä on niin tukossa, ettei raskaus luultavasti sen vuoksi onnistu
- jos raskaus onnistuisikin niin lantion ja selän ollessa niin tukossa se luultavasti keskeytyy ennen aikojaan
- jos sitten ei keskeydykään niin ei se lapsi ainakaan mahdu syntymään tukkoisesta lantiosta (Harvemmin ne kuitenkaan ovat sisälle jääneet? Toim.huom.)
- klinikat on moraalisesti vastuuttomia rahastaessaan hädässä ja hinnoittelut vaikuttavat laittomilta (Bisnes on bisnestä – ei niitä ruumisarkkujakaan ilmaiseksi jaella. Toim.huom.)
- lapsen tulee tietää lahjasolujen luovuttaja, jotta oppivat tuntemaan toisen vanhempansa... (Alku on ihan totta, mutta miten niin "vanhempansa"?? Tällä mahdollisella lapsella on juu kaksi aikuista vanhempaa, mutta niistä toinen ei tosiaan ole se Tanskalainen [tms.] mieshenkilö, joka on korvausta vastaan käynyt vartissa pusertamassa purkkiin. Toim.huom.)
- ...ja jotta eivät aloita suhdetta esim. sisarpuolensa kanssa (kaikki on mahdollista – toisaalta mistä sitä loppujen lopuksi tietää minne oma isä on siemeniään levitellyt. Toim.huom.)

Saakohan tuollaisilla luontaishoitajilla muuten olla noin kärkkäitä mielipiteitä? Tai varmaan saa olla, mutta saavatko he niitä auliisti jaella? Kun ajattelee omaa työpaikkaani (joka ei muuten ole yhtään vastaava) ei siellä ole kauhean suositeltavaa (vaikka joskus mieli tekisi) tuoda omia mielipiteitä vahvasti esille.

Noo, mutta tuo oli osa mahtavaa elämänkoulua!

Follikkelia stimuloimaan

Ainiin, näillä mennään siis tällä kertaa:

Terve

Kaikki on hyvin! Kuvien perusteella olen kokenut ihmeparantumisen ja viime keväiset epäilyt vakavasta skolioosista, välilevyn tyrästä ja jos jonkinmoisesta muusta ovatkin vaihtuneet diagnoosiin, jonka mukaan omaan terveen selkärangan (joskin hieman muttei pahasti skolioisen), terveen lannerangan ja terveen jalan. Ei ollut tyriä, ei ollut kasvaimia - ei kerta kaikkiaan mitään. Kuten lääkärikin totesi oireet pysyvät diagnoosinkin jälkeen eli ei auta kun urheilla ja syödä särkylääkettä ja tutkia mahdollisesti joskus taas lisää.

Mä en vielä tiedä mitä mieltä olisin, pääasiassa nyt tyytyväinen kuitenkin.

Eikä pelkästään lapsettomuutta

... vaan välillä myös muita vaivoja.

Kerrottavaa olisi jos jonkinlaista, mutta ne saa nyt odottaa.

Muutamien tuntien päästä saan toivottavasti pisteen vuoden kestäneille selkätutkimuksille. Tai edes jonkin välimerkin. Vähän ristiriitaiset tunteet tämän koko jutun suhteen: siis halutako, että sieltä löytyy jotain vaiko ei. Jos sieltä löytyisi jotain selittäisi se nämä kivut ja vaivat ja sille voisi ehkä tehdä jotain. Taikka voisi olla ettei sille voisi tehdä mitään. Toisaalta jos sieltä ei mitään löytyisi oltaisiin takaisin pisteessä A – jokin sitä vaivaa muttei sille voida mitään tehdä. No, oli miten oli se selviää hyvin pian. Jos siellä sitten jotain onkin, valtavan suuri toive olisi ettei se olisi missään kolmannen nikaman lähettyvillä. Tosin siitä saattaisi löytyä syy lapsettomuuteen. Jopa pysyvä syy…

Peukut pystyyn, taas.

Uuden vuoden käynnistys

Hyvää tätä vuotta kaikille!

Relaksoiduin Joulun kokonaisvaltaisesti ja töihin pääsin turhautumaan vasta muutama päivä sitten. Olipa mukavaa vain olla, löhöillä ja nukkua paljon - tuntui että olisi lomaillut vähintään kuukauden vaikka kyseessä olikin vain 1,5 viikkoa.

Uusi kierto alkoi kuten FF sen lupailikin, joten luultavasti "tosi toimiin" päästään muutaman viikon sisään. Klinikkakin saanee joululomansa siihen mennessä vietettyä. Meillä olisi itseasiassa alle viikon päästä tiedossa miniloma Frankfurtissa mutta mutta... Pitkällisten pohdinnan jälkeen se on varmaan pakko jättää väliin. Joku pitää mua hulluna ja varmaan ajattelee, että kylläpäs saankin asiat monimutkaiseksi, mutta kun faktaa on se, että matkaan pitäisi ottaa nuo hormoonit, jotka pitäisi säilyttää jääkaapissa niin lentokone ja bussimatkailu ei jotenkin oikein sovi kuvaan. Eikä myöskään se, että kävisi ultraamassa follikkelit saksanmaalla. Mulle on helpompaa jäädä koto-suomeen hoitamaan vauva-asiat ensin ja katsotaan matkustelua sitten myöhemmin. [Todellakaan ei tullut alkusyksyllä mieleen kun matka hetken mielijohteesta varattiin, että tämä projekti pitkittyisi tänne asti ;) ] Vähän harmittaa, mutta toisaalta kyseessä on vaan pientä priorisointia.

Tästä vuodesta on tulossa jännä - tulee lapsi sitten taikka ei. Jonkin ajan kuluttua pitäisi alkaa myydä tätä vanhaa asuntoa pois sillä uusi piskuruinen paritalon puolikas se siellä kohisten kohoaa jo. Elikkä muutto olisi siis tapahtumassa luultavasti elokuussa. Jännittää jo jonkin verran sillä silloin laitetaan elämän peruspalikat uuteen uskoon. Mä en ole töissä vielä vihjaillut, että aion ottaa hatkat ja muuttaa 160,2 kilometrin päähän (nykyiseltä ovelta uudelle ovelle). Ajattelin, että josko se raskaus nyt jotenkin alkaisi olisi sekin jo oiva selitys ;)

Pakkohan tästä kämpästä olisi kyllä nopeesti päästävä eroon. Alkaa olla harmittavaa, kun tietää tulevasta muutosta, että täällä kodinkoneet yksi toisensa jälkeen alkaa hajoilla. Jouluaattona oli mukava herätä siihen tosiasiaan, että keittiö lainehti pakkasesta sulanneesta nesteestä. Siinä kun on roskikseen kantanut säkkikaupalla sulanneita marjoja, lihoja jne. tyhjentäen sekä pakkasen, että jääkaapin ei paljoa naurattanut. Sittemmin Joulun jälkeen kun palasin takaisin kotiin selvisi, että jääkaappi itseasissa toimiikin. Noissa tornimalleissa se nyt vain on turhaa jos toinen toimii kun ne molemmat on kuitenkin pois heitettävä (vai voisikohan sen sahata jotenkin kahtia ;) No ei se mitään, mutta eilen sitten meni rikki tiskikone! "Ei kaksi ilman kolmatta" ja "kolmas kerta toden sanoo" elikkä sitä kauhulla odotellen. Ehkäpä ihan hyvä idea pysyä kaukana kaikista lentokoneista ;D