Välitila

Hyvää keskiviikkoa.

Vipinää ja viskettä on piisannut. On ollut työkuvioiden uusiutumista, kehityskeskustelua esimiehen kanssa, eläköitymiskahvitteluja työkavereille, kiinteistövälittäjän kanssa treffaamista, opiskeluhommien stressaamista… Joo ja joku raskauskin kai pitäisi olla. Se vaan on niin huomaamattomissa ettei sitä voi vieläkään uskoa. Jotenkin aina kuvittelin (älkää kysykö…), että raskaana olo on jotenkin niin kokonaisvaltaista, että sen tiedostaa jokaisena hetkenä. Luultavasti nyt kun tämä on kirjattu ylös tulen kokemaan maailman karmeimmat raskausoireet: ykä lentää seuraavat yhdeksän kuukautta ympärivuorokautisesti, turvotukseltani en pysty liikkumaan minnekkään ja viimeisinä viikkoina poksahdan pitkin seiniä. Ihan oikein mulle. Mitäs epäilen. Nyt kuitenkin on ihan välitila-olo. Väsyttää ja turvottaa ihan yhtä pahasti kuin aina kun on ollut hormoneilla. Vatsaa vääntää kuten yleensä kroonisena vatsakipuilijana sitä on vääntänyt. Ja kyllä, välillä kuvottaa. Sille mulla ei ole selitystä ;)

Kahden viikon päästä on klinikalla alkuraskauden ultra ja sen jälkeen saa uskoa jos jotain uskottavaa on. Näin mä ainakin itselleni olen luvannut. Toisaalta ensin oli ne kolme raskaustestiä: ”jos nämä on positiivisia niin…”, mutta ei se sitten kuitenkaan antanut uskoa enempää. Sitten tuli se verikoe: ”jos se on niin…” ja olihan se, mutta ei se kuitenkaan mun kohdalla sitä tarkoita… Ihan mielenkiinnolla näen kauanko jaksan suojella itseäni. Että onko yhdeksän kuukauden kuluttua sylissä punaisenaan kiljuva käärö käsissä ja silloin se on ihan pakko uskoa ;) Niin ihmeellinen on ihmisen mieli.

Ja mikä pahinta, olen varmaan tartuttanut vainoharhaisuuteni myös siippaan. Se kyselee vähän väliä, että eikö sitä millään tavalla saa selville, että siellä joku on ennen tuota ultraa. Pelkää, että tulee turha reissu tuijottamaan tyhjää ruutua. Se kyselee keskenmeno tilastoista ja tuulimunista ja kemiallisista raskauksista… Yritän selittää vaikkei mulla oikeastaan ole mitään käsitystä.

Ettei nyt jäisi käsitystä ettei tästä mitään iloa olisi niin on! Juhlittu on! Meillä on ollut jo ensimmäisestä klinikka käynnistä asti tapana juhlistaa pienempiäkin tapahtumia. Me olemme juhlistaneet jokaista toimenpide kertaa milloin kuppilassa, milloin jäätelöbaarissa, toisinaan syöppölässä. Saattaa tuntua ihan järjettömältä idealta, mutta musta silloin on juhlittava kun juhlimisen aihetta on. Sitä on aina ehtinyt myöhemmin sitten murehtia niitä kaikkia epäonnistumisia, mutta on ainakin sen pienen hetken saattanut olla onnellinen. No nyt tämä juhlinta ja onnessa olo on ehkä ollut vähän hillitympää kuin kaikilla epäonnistumisen kerroilla, mutta on kuitenkin maksimoitu sitä ravintolassa syömisen määrällä ;) Meillä on muuten myös valokuvia suunnilleen jokaisesta noista hetkestä, joista sitten aikanaan tulee kersalle kirja, josta näkee millaisia aikoja on eletty kun häntä on puuhattu. Tai huonossa tapauksessa siitä tulee meille muisto, että ainakin on yritetty… ja että on koettu ihan hyviä hetkiä vaikka toisinaan on ollut raskasta. Ja ainakin on saatu syödäksemme ;)

Enää kolme päivää rasvareitenä! Progesteronien kanssa säädettiin tuossa muutamaankin otteeseen ja eilen klinikalta ilmoitettiin, että nykyinen satsi puikkoja loppuun ja se riittää. Viime viikosta puikkosia on käytetty enää aamuisin ja iltaisin, joten sehän tarkoittaa, että lauantai-ilta on viimeinen. Mukavaa!